Raskaaksi tuleminen ja raskauden päättyminen

Kirjotan nyt aiheesta, josta yleensä ei kauheesti puhuta, varsinkaan kuin ehkä ihan läheisimmille ihmisille, jos heillekään. Oon kuitenkin huomannut muiden kanssa tästä jutellessani, että näistä aiheista puhuminen on helpottanut sekä itseä, että sitä toista osapuolta joka on samoja asioita käynyt läpi. Helpottavaa ei tietenkään oo se, että joku muu on joutunut käymään läpi kovia asioita, vaan se että on olemassa muita saman läpikäyneitä jotka ymmärtää mitä ite käyt läpi. Kirjotan siis aika suoraan asioita, joten osa jutuista voi olla "too much information", mutta kerron nyt asioita omasta näkökulmasta ja jos joku tästä tekstistä saa "vertaistukea" tai ihan mitä vaan, niin hyvä niin. Kaikkien ei toki tarvikaan koko maailmalle kertoa asioistaan, mutta musta on tärkeää että näistä puhutaan, siks tää teksti on aika avoin.

Oon monta vuotta odottanu hetkeä että voitais hankkia lapsia. Että saatais vauva. Opiskelut on kuitenki ollu kesken ja sovittiin jo aika pian naimisiinmenon jälkeen että ensin käydään koulut loppuun. Ihan sen takia että on paljon helpompaa käydä ensin koulu kun opiskella sitten kun on jo lapsia. Siitäkin totta kai monet selviää mutta me päätettiin että ellei mitään yllätystä satu niin me odotetaan ainakin sinne asti. Ite halusin myös ensin viettää ns. ”nuoruutta” ensin yhdessä Eskon kanssa, kahdestaan. Halusin matkustaa Eskon kanssa kahdestaan ja nauttia vuosista kahdestaan.

Sit löysinki vielä muodostelmaluistelun ja halusin sitä harrastaa vielä ennen lapsien hankkimista. Oli ensin tarkotus kilpailla vaan yks kausi, mutta en vaan voinu lopettaa vielä sillon, oli pakko saada kilpailla vielä toinen kausi. Sen kauden alussa tiesin, että se tulee olemaan mun viimenen, vaikka mielellään olisin vielä jatkanu monta vuotta. Ikää alko kuitenki olla sen verran että en vaan enää halunnu odottaa kauempaa lapsien hankkimista. Muokkarin lopettaminen oli mulle aivan törkeen vaikeeta vaikka koko kauden tiesin mitä on tulossa. Lajista ja tytöistä tuli niin tärkeitä että sen kaiken loppuminen oli ihan hirveetä. Mut mua lohdutti ajatus että saisin tilalle jotain uutta ja toisella tavalla ihanaa.

Päätettiin siis alkaa yrittämään vauvan hankkimista kun luistelut oli sen verran loppusuoralla, että raskaus ei olis enää keskeyttäny mun luisteluita viime metreillä. Lopetin pillerien käytön helmikuussa, koska tiesin että tuskin tulisin raskaaks vielä maaliskuun aikana ja voisin luistella loppukauden täysillä.

Sen jälkeen tein raskaustestejä vaikka menkkojen ei ois pitäny ees alkaa enkä tienny varmasti kuinka pitkä kiertokaan mulla on. Toukokuussa lähettiin Eskon kanssa reissuun Müncheniin ja siellä matkan aikana oli päivä jolloin testi oli mahdollista tehdä. Heti kun päästiin hotelliin ja omaan huoneeseen, kaivoin testipaketin ja menin vessaan. Kauaa ei tarvinnut oottaa kun tikkuun ilmesty viiva. Tosi himmeä, mutta viiva kumminkin. Olin aiempia negatiivisia tikkuja tutkinu niin tarkkaan (että mihin kohtaan se viiva tulis jos tulis), että tiesin että vaikka on tosi himmeä viiva niin oon raskaana! Hymyilytti, olin niin onnellinen ja en voinu uskoa et oikeesti oon raskaana! Oltiin niin onnellisia, ja laskin heti millon vauva tulis: 3.2.2016. Helmikuussa musta tulis äiti. Kerroin raskaudesta tosi nopeesti ystäville ja tuttaville, en ees aatellu että vois tulla keskenmeno. Tai tiesin että se on mahdollista mut en uskonu että niin kävis meille.

1.7.2015 tuli täyteen 9+0. Oltiin oltu just edellisenä päivänä ekassa neuvolassa ja odotin ultraa ja muutenkin olin hyvillä mielin. Oltiin just ostettu talo, eka oma koti. Esko oli reissuhommissa ja oli samana aamuyönä joutunu lähtemään taas Ruotsiin. Ite menin talolle maalailemaan. Maalailin siinä muistaakseni muutaman tunnin ja pikkuhiljaa alko tulla maha kipeeks. Verta oli tullut jo muistaakseni muutaman viikon, mutta olin monesta lähteistä lukenu, että se on ihan normaalia eikä välttämättä tarkota yhtään mitään. En ollu siis huolissaan. Maha tuli kokoajan kuitenki kipeemmäks, mutta koska kipu ei missään vaiheessa ollu kovin kova, luulin että maha on vaan menossa oikeen kunnolla sekasin. Olin lukenu myös että keskenmenon sattuessa kipu on niin jäätävä että senkään takia en vielä pahemmin huolestunut. Kipu yltyi kokoajan, joten päätin kuitenkin että lähtisin kotiin. Mietin että JOS nyt olis tulossa keskenmeno, niin kohta voisin olla niin kipee että en pääsis enää liikkumaan enkä pääsis kotiin. Kotiin päästessä menin suoraan vessaan ja pian kaikki olikin jo ohi, raskaus päätty ja itkin hysteerisenä kun istukka tuli pois. Luulin ensin että se oli meidän pieni, mutta sitten tuli myös  sikiöpussi jonka sisällä pian näin meidän parin sentin mittasen vauvanalun. Soitin muistaakseni ensin äitille että tulee tarkistamaan että oon oikeessa, jonka jälkeen muistaakseni soitin Eskolle että äiti on tulossa ja että meiän vauvaa ei enää oo.

Siinä huutoitkujen jälkeen aloin ilmottamaan vauvasta tienneille että meille ei nyt tuukkaan vauvaa. Äiti soitti sillä aikaa mun puolesta ensin Pietarsaaren äitiyspolille (koska en itkulta olis pystynyt puhumaan), että näin on käynyt. Sieltä neuvottiin lähtemään Kokkolaan tarkistamaan että kohtuun ei ole jäänyt mitään, joka voisi tulehtua. 

Seuraavat päivät mulla olikin vapaapäiviä töistä joten sain rauhassa huilata. Parin päivän päästä menin sitte kuitenki töihin vaikka äiti ja Esko sano ettei tarvi mennä jos ei pysty. Sillon kuitenki oli semmonen olo että pystyn mennä ja meninkin. Sit tais olla taas pari vapaapäivää jonka aikana en oikeestaan poistunu kotoa(muistaakseni). Seuraavan kerran kun olis pitäny mennä töihin, tuli yhtäkkiä kauhea romahdus. Olin jo melkeen valmis lähtemään kotoa töihin kun yhtäkkiä vaan aloin itkemään eikä siitä tullu millään loppua. Sain soitettua töihin että en pysty tulla töihin enkä pysty selittää miks, mutta tulisin jos voisin ja olin tulossakin. Mutta että nyt en vaan pysty. Töissä onneks ei kyselty sen kummemmin ja sain sairaslomaa pari päivää jonka jälkeen oli taas muutama vapaapäivä, joten sain olla vajaan viikon ihan rauhassa. Ne päivät en sitte muuta tehnytkään kun nukuin, itkin, ja söin. Sen jälkeen jatkoin töissä ihan normaalisti.

Joku saattaa ajatella, että eikai nyt keskenmeno niin kauheeta oo. Monet myös ajattelee että niin pienenä se alkio ei oo edes ihminen, sehän on vaan alkio, ei edes vielä sikiö. Mulle kuitenkin se meidän pieni oli alusta asti meidän vauva. Pieni vauva joka kasvo kokoajan isommaks ja jonka äiti olisin helmikuussa ollut. Ihminen jonka me Eskon kanssa oltiin saatu aikaan. Pieni, mutta ihminen kuitenkin.  En tiennyt ees kumpi se oli, tyttö vai poika, mutta mulle se oli melko alusta asti ”Mila”. Se oli mun ehdoton suosikkinimi jos vauva olis ollut tyttö. Pojalle ei ollu niin vahvaa ehdokasta, koska uskoin että vauva olis tyttö. Vaikka tykkään edelleen eniten Mila- nimestä, niin tuskin koskaan tuun sitä nimeä antamaan lapselle, koska mulle tosiaan meidän ensimmäinen vauva oli Mila, ja tuntuis väärältä antaa sitä kellekkään muulle enää.

Mulle tosiaan keskenmeno ei ollu mikään helppo juttu, mikään normaali asia, vaikka tiiän että keskenmenot on melko yleisiä. Tiedän että monet joutuu käymään läpi useampiakin keskenmenoja ja joillekkin raskaaks tuleminen kestää todella kauan. En väitäkään että tietäisin miltä se voi tuntua, meillä kun molemmat raskaudet on alkanu jo toisen kierron aikana. Eli oon tullu raskaaks tosi nopeasti. En kuitenkaan voi käyttää sanaa ”helposti”, koska sitä se ei todellakaan oo ollut. Nopeasti kyllä, helposti ei todellakaan. Tiedän myös että jos eka raskaus olis jatkunut, niin en odottais nyt tätä nykyistä vauvaa. Oon onnellinen tästä vauvasta, enkä vaihtais sitä pois. Mutta tämä nykyinen vauva ei kuitenkaan koskaan korvaa meidän ekaa vauvaa. Jos saisin valita, en valitsis kumpaakaan toisen yli, olisin halunnut molemmat. Sehän ei tietenkään ois mitenkään ollu edes mahdollista, mutta jos saisin valita niin olisin halunnut molemmat. En nyt myöskään väitä tietäväni miltä tuntuu jos vauva kuolee vasta syntymän jälkeen. Mitä kauemmin vauva on elänyt ja kasvanut, sitä vaikeampaa tietysti on jos sen lapsen menettää.

Ainoat asiat mitkä mua on lohduttanut, on aika, ja se, että tiedän että yleensä jos keskenmeno sattuu, niin lapsen kehityksessä on ollut jotain niin suurta vikaa, että lapsi olisi luultavasti syntynyt todella vaikeasti vammaisena. Tiedän siis ainakin että lapsi ei joutunut syntymään vain kärsiäkseen kivuista. Oon myös onnellinen että oon nyt raskaana. Tämä raskaus ei sinänsä lohduta ekan raskauden keskeytymisessä, mutta pystyn kuitenkin iloita tästä raskaudesta. Vaikea selittää.

Jonkun aikaa oli todella vaikeaa jos joku tuttu ilmoitti olevansa raskaana tai joku sai vauvan. Vaikka olin onnellinen heidän puolestaan, niin sydän särkyi aina kun kuuli että joku muu saa vauvan ja minä en. Tuntui niin epäreilulta. En ees uskonu välillä todeks että en oikeesti oo raskaana. Oli ihan tyhjä olo. Tuntu että oon epäonnistunut ihan täysin. Lisäks kun kuulin että joku on raskaana, niin aloin päässäni aina heti laskemaan että kuinka paljon mun raskaus olis edellä ja kuinka paljon isompi mun vauva olis jo, ja kuinka monta viikkoa vauvojen syntymillä olis väliä. Tuntui myös, että olin ollut jo ns. kokeneempi odottaja, mutta yhtäkkiä mulla ei ollutkaan mitään ja ”jouduin alottamaan kaiken alusta”. Tätä on tosi vaikea selittää, kuulostaa nyt siltä että raskaaks tuleminen ja vauvan saaminen olis jotain kilpailua mulle, mitä se ei siis tietenkään oo. En vaan osaa selittää paremmin. Tuntu vaan epäreilulta että olin jo ollut raskaana ja sit en yhtäkkiä vaan enää ollutkaan ja ”kaikki muut” oli.

Juteltuani useamman ihmisen kanssa asioista tajusin vasta kunnolla, että tosiaan muutkin joutuu käymään läpi samoja asioita. Tiesin sen kyllä periaatteessa, mutta sitten vasta tajusin että enhän mä tosiaan tiedä kuinka vaikeeta jollakin muulla on saattanut olla lapsen saaminen. Tuntu vaan että kaikki muut saa ”niin helposti” lapsia. Mutta tämmösestä aiheesta todella vähän puhutaan, enkä mä tosiaan tiedä kuinka moni on joutunu kauan yrittämään lasta, ja kuinka monelle on osunut kohdalle keskenmeno tai useampi ennen sitä hetkeä, kun ilmoitus vauvan tulosta tupsahtaa somen ihmeelliseen maailmaan.

3.2.2016 olis ollu meidän pikkuisen määrä syntyä <3 font="">