Kirjotan nyt aiheesta, josta yleensä ei kauheesti puhuta, varsinkaan kuin ehkä ihan läheisimmille ihmisille, jos heillekään. Oon kuitenkin huomannut muiden kanssa tästä jutellessani, että näistä aiheista puhuminen on helpottanut sekä itseä, että sitä toista osapuolta joka on samoja asioita käynyt läpi. Helpottavaa ei tietenkään oo se, että joku muu on joutunut käymään läpi kovia asioita, vaan se että on olemassa muita saman läpikäyneitä jotka ymmärtää mitä ite käyt läpi. Kirjotan siis aika suoraan asioita, joten osa jutuista voi olla "too much information", mutta kerron nyt asioita omasta näkökulmasta ja jos joku tästä tekstistä saa "vertaistukea" tai ihan mitä vaan, niin hyvä niin. Kaikkien ei toki tarvikaan koko maailmalle kertoa asioistaan, mutta musta on tärkeää että näistä puhutaan, siks tää teksti on aika avoin.
Oon monta vuotta odottanu hetkeä että voitais hankkia lapsia. Että
saatais vauva. Opiskelut on kuitenki ollu kesken ja sovittiin jo aika pian
naimisiinmenon jälkeen että ensin käydään koulut loppuun. Ihan sen takia että
on paljon helpompaa käydä ensin koulu kun opiskella sitten kun on jo lapsia.
Siitäkin totta kai monet selviää mutta me päätettiin että ellei mitään
yllätystä satu niin me odotetaan ainakin sinne asti. Ite halusin myös ensin
viettää ns. ”nuoruutta” ensin yhdessä Eskon kanssa, kahdestaan. Halusin
matkustaa Eskon kanssa kahdestaan ja nauttia vuosista kahdestaan.
Sit löysinki vielä muodostelmaluistelun ja halusin sitä harrastaa vielä
ennen lapsien hankkimista. Oli ensin tarkotus kilpailla vaan yks kausi, mutta
en vaan voinu lopettaa vielä sillon, oli pakko saada kilpailla vielä toinen
kausi. Sen kauden alussa tiesin, että se tulee olemaan mun viimenen, vaikka
mielellään olisin vielä jatkanu monta vuotta. Ikää alko kuitenki olla sen
verran että en vaan enää halunnu odottaa kauempaa lapsien hankkimista.
Muokkarin lopettaminen oli mulle aivan törkeen vaikeeta vaikka koko kauden
tiesin mitä on tulossa. Lajista ja tytöistä tuli niin tärkeitä että sen kaiken
loppuminen oli ihan hirveetä. Mut mua lohdutti ajatus että saisin tilalle
jotain uutta ja toisella tavalla ihanaa.
Päätettiin siis alkaa yrittämään vauvan hankkimista kun luistelut oli
sen verran loppusuoralla, että raskaus ei olis enää keskeyttäny mun luisteluita
viime metreillä. Lopetin pillerien käytön helmikuussa, koska tiesin että tuskin
tulisin raskaaks vielä maaliskuun aikana ja voisin luistella loppukauden
täysillä.
Sen jälkeen tein raskaustestejä vaikka menkkojen ei ois pitäny ees
alkaa enkä tienny varmasti kuinka pitkä kiertokaan mulla on. Toukokuussa
lähettiin Eskon kanssa reissuun Müncheniin ja siellä matkan aikana oli päivä
jolloin testi oli mahdollista tehdä. Heti kun päästiin hotelliin ja omaan
huoneeseen, kaivoin testipaketin ja menin vessaan. Kauaa ei tarvinnut oottaa
kun tikkuun ilmesty viiva. Tosi himmeä, mutta viiva kumminkin. Olin aiempia
negatiivisia tikkuja tutkinu niin tarkkaan (että mihin kohtaan se viiva tulis
jos tulis), että tiesin että vaikka on tosi himmeä viiva niin oon raskaana!
Hymyilytti, olin niin onnellinen ja en voinu uskoa et oikeesti oon raskaana!
Oltiin niin onnellisia, ja laskin heti millon vauva tulis: 3.2.2016.
Helmikuussa musta tulis äiti. Kerroin raskaudesta tosi nopeesti ystäville ja
tuttaville, en ees aatellu että vois tulla keskenmeno. Tai tiesin että se on
mahdollista mut en uskonu että niin kävis meille.
1.7.2015 tuli täyteen 9+0. Oltiin oltu just edellisenä päivänä ekassa
neuvolassa ja odotin ultraa ja muutenkin olin hyvillä mielin. Oltiin just
ostettu talo, eka oma koti. Esko oli reissuhommissa ja oli samana aamuyönä
joutunu lähtemään taas Ruotsiin. Ite menin talolle maalailemaan. Maalailin
siinä muistaakseni muutaman tunnin ja pikkuhiljaa alko tulla maha kipeeks. Verta
oli tullut jo muistaakseni muutaman viikon, mutta olin monesta lähteistä
lukenu, että se on ihan normaalia eikä välttämättä tarkota yhtään mitään. En
ollu siis huolissaan. Maha tuli kokoajan kuitenki kipeemmäks, mutta koska kipu
ei missään vaiheessa ollu kovin kova, luulin että maha on vaan menossa oikeen
kunnolla sekasin. Olin lukenu myös että keskenmenon sattuessa kipu on niin
jäätävä että senkään takia en vielä pahemmin huolestunut. Kipu yltyi kokoajan,
joten päätin kuitenkin että lähtisin kotiin. Mietin että JOS nyt olis tulossa
keskenmeno, niin kohta voisin olla niin kipee että en pääsis enää liikkumaan
enkä pääsis kotiin. Kotiin päästessä menin suoraan vessaan ja pian kaikki
olikin jo ohi, raskaus päätty ja itkin hysteerisenä kun istukka tuli pois. Luulin
ensin että se oli meidän pieni, mutta sitten tuli myös sikiöpussi jonka sisällä pian näin meidän
parin sentin mittasen vauvanalun. Soitin muistaakseni ensin äitille että tulee
tarkistamaan että oon oikeessa, jonka jälkeen muistaakseni soitin Eskolle että
äiti on tulossa ja että meiän vauvaa ei enää oo.
Siinä huutoitkujen jälkeen aloin ilmottamaan vauvasta tienneille että
meille ei nyt tuukkaan vauvaa. Äiti soitti sillä aikaa mun puolesta ensin
Pietarsaaren äitiyspolille (koska en itkulta olis pystynyt puhumaan), että näin
on käynyt. Sieltä neuvottiin lähtemään Kokkolaan tarkistamaan että kohtuun ei
ole jäänyt mitään, joka voisi tulehtua.
Seuraavat päivät mulla olikin vapaapäiviä töistä joten sain rauhassa
huilata. Parin päivän päästä menin sitte kuitenki töihin vaikka äiti ja Esko
sano ettei tarvi mennä jos ei pysty. Sillon kuitenki oli semmonen olo että
pystyn mennä ja meninkin. Sit tais olla taas pari vapaapäivää jonka aikana en
oikeestaan poistunu kotoa(muistaakseni). Seuraavan kerran kun olis pitäny mennä
töihin, tuli yhtäkkiä kauhea romahdus. Olin jo melkeen valmis lähtemään kotoa
töihin kun yhtäkkiä vaan aloin itkemään eikä siitä tullu millään loppua. Sain
soitettua töihin että en pysty tulla töihin enkä pysty selittää miks, mutta tulisin
jos voisin ja olin tulossakin. Mutta että nyt en vaan pysty. Töissä onneks ei
kyselty sen kummemmin ja sain sairaslomaa pari päivää jonka jälkeen oli taas
muutama vapaapäivä, joten sain olla vajaan viikon ihan rauhassa. Ne päivät en
sitte muuta tehnytkään kun nukuin, itkin, ja söin. Sen jälkeen jatkoin töissä
ihan normaalisti.
Joku saattaa ajatella, että eikai nyt keskenmeno niin kauheeta oo.
Monet myös ajattelee että niin pienenä se alkio ei oo edes ihminen, sehän on
vaan alkio, ei edes vielä sikiö. Mulle kuitenkin se meidän pieni oli alusta
asti meidän vauva. Pieni vauva joka kasvo kokoajan isommaks ja jonka äiti
olisin helmikuussa ollut. Ihminen jonka me Eskon kanssa oltiin saatu aikaan.
Pieni, mutta ihminen kuitenkin. En
tiennyt ees kumpi se oli, tyttö vai poika, mutta mulle se oli melko alusta asti
”Mila”. Se oli mun ehdoton suosikkinimi jos vauva olis ollut tyttö. Pojalle ei
ollu niin vahvaa ehdokasta, koska uskoin että vauva olis tyttö. Vaikka tykkään
edelleen eniten Mila- nimestä, niin tuskin koskaan tuun sitä nimeä antamaan
lapselle, koska mulle tosiaan meidän ensimmäinen vauva oli Mila, ja tuntuis
väärältä antaa sitä kellekkään muulle enää.
Mulle tosiaan keskenmeno ei ollu mikään helppo juttu, mikään normaali
asia, vaikka tiiän että keskenmenot on melko yleisiä. Tiedän että monet joutuu
käymään läpi useampiakin keskenmenoja ja joillekkin raskaaks tuleminen kestää
todella kauan. En väitäkään että tietäisin miltä se voi tuntua, meillä kun
molemmat raskaudet on alkanu jo toisen kierron aikana. Eli oon tullu raskaaks
tosi nopeasti. En kuitenkaan voi käyttää sanaa ”helposti”, koska sitä se ei
todellakaan oo ollut. Nopeasti kyllä, helposti ei todellakaan. Tiedän myös että
jos eka raskaus olis jatkunut, niin en odottais nyt tätä nykyistä vauvaa. Oon
onnellinen tästä vauvasta, enkä vaihtais sitä pois. Mutta tämä nykyinen vauva
ei kuitenkaan koskaan korvaa meidän ekaa vauvaa. Jos saisin valita, en valitsis
kumpaakaan toisen yli, olisin halunnut molemmat. Sehän ei tietenkään ois
mitenkään ollu edes mahdollista, mutta jos saisin valita niin olisin halunnut
molemmat. En nyt myöskään väitä tietäväni miltä tuntuu jos vauva kuolee vasta
syntymän jälkeen. Mitä kauemmin vauva on elänyt ja kasvanut, sitä vaikeampaa tietysti
on jos sen lapsen menettää.
Ainoat asiat mitkä mua on lohduttanut, on aika, ja se, että tiedän että
yleensä jos keskenmeno sattuu, niin lapsen kehityksessä on ollut jotain niin
suurta vikaa, että lapsi olisi luultavasti syntynyt todella vaikeasti
vammaisena. Tiedän siis ainakin että lapsi ei joutunut syntymään vain
kärsiäkseen kivuista. Oon myös onnellinen että oon nyt raskaana. Tämä raskaus
ei sinänsä lohduta ekan raskauden keskeytymisessä, mutta pystyn kuitenkin iloita
tästä raskaudesta. Vaikea selittää.
Jonkun aikaa oli todella vaikeaa jos joku tuttu ilmoitti olevansa
raskaana tai joku sai vauvan. Vaikka olin onnellinen heidän puolestaan, niin
sydän särkyi aina kun kuuli että joku muu saa vauvan ja minä en. Tuntui niin
epäreilulta. En ees uskonu välillä todeks että en oikeesti oo raskaana. Oli
ihan tyhjä olo. Tuntu että oon epäonnistunut ihan täysin. Lisäks kun kuulin
että joku on raskaana, niin aloin päässäni aina heti laskemaan että kuinka
paljon mun raskaus olis edellä ja kuinka paljon isompi mun vauva olis jo, ja
kuinka monta viikkoa vauvojen syntymillä olis väliä. Tuntui myös, että olin ollut
jo ns. kokeneempi odottaja, mutta yhtäkkiä mulla ei ollutkaan mitään ja ”jouduin
alottamaan kaiken alusta”. Tätä on tosi vaikea selittää, kuulostaa nyt siltä
että raskaaks tuleminen ja vauvan saaminen olis jotain kilpailua mulle, mitä se
ei siis tietenkään oo. En vaan osaa selittää paremmin. Tuntu vaan epäreilulta
että olin jo ollut raskaana ja sit en yhtäkkiä vaan enää ollutkaan ja ”kaikki
muut” oli.
Juteltuani useamman ihmisen kanssa asioista tajusin vasta kunnolla, että tosiaan muutkin joutuu käymään läpi samoja asioita. Tiesin sen kyllä
periaatteessa, mutta sitten vasta tajusin että enhän mä tosiaan tiedä kuinka
vaikeeta jollakin muulla on saattanut olla lapsen saaminen. Tuntu vaan että
kaikki muut saa ”niin helposti” lapsia. Mutta tämmösestä aiheesta todella vähän
puhutaan, enkä mä tosiaan tiedä kuinka moni on joutunu kauan yrittämään lasta,
ja kuinka monelle on osunut kohdalle keskenmeno tai useampi ennen sitä hetkeä,
kun ilmoitus vauvan tulosta tupsahtaa somen ihmeelliseen maailmaan.
![]() |
3.2.2016 olis ollu meidän pikkuisen määrä syntyä <3 font="">3> |
<3
VastaaPoista<3
Poista<3
VastaaPoistaMyös ihan tuoreen keskenmenon kokeneena mun oli vaan pakko tulla lukemaan tää uudelleen.
Kauanko sulla kesti vatsakivut?
Viime viikolla sain varmistuksen että oļi keskenmeno ja 2 viikkoa sitten alkoi kivut ja vuoto.
Nyt välillä vatsa kipeä vielä vähän sellaista vatsa sekaisin kipua ja onkin vatsa sekaisin. Mietin voisko tää johtua siitä keskenmenosta vai oonko vaan syönyt jotain mikä tän aiheuttaa tai oon syönyt kyllä sellaista mistä tää vois johtuakin mutta mietin vaan.
Niin ja nyt jo 17 vuotopäivä