Pelot keskenmenon jälkeen

Ekan raskauden kohdalla en siis pelänny yhtään keskenmenoa, tai ehkä ihan pieni pelko jossain takaraivossa oli, mutta en tosiaan uskonu et niin kävis. Että silleen olin tosi huoleton raskauden suhteen, en osannu pelätä ja se vaan oli mulle fakta että meille tulee vauva. Toisen raskauden aikana oon sitte pelänny ensimmäisenki puolesta.

Tosiaan kun eka raskaus päätty, en halunnu pitää taukoa yrittämisessä. Esko olis halunnu koska eka menetys oli sillekkin kova pala. Esko pelkäs että jos niin käy uudestaan. Olin kuitenkin sitä mieltä että ei kannata odottaa vaan sen takia. Ensinnäkin saattais kestää kauankin ennenku tulisin uudestaan raskaaks. Lisäks toista keskenmenoa tuskin tulis heti perään jos ei jommassakummassa olis ns. jotain ”vikaa”. Ja jos jommassakummassa olis jotain ”vikaa” niin seuraava raskaus luultavasti menis kesken jokatapauksessa vaikka olis pidetty taukoa. Yleensähän keskenmeno johtuu siitä että lapsen kehityksessä on joku niin vakava ”virhe” että raskaus loppuu itsestään, tai sitten on käyny niin äärettömän huono säkä että joko naisessa tai miehessä on jotain joka aiheuttaa keskenmenon. Ei siis mitään mitä ite tekis väärin, vaan jommankumman (tai molempien) kropassa on jotain joka vaan keskeyttää sen raskauden ennen kuin se pääsee edes kunnolla alkamaankaan. En myöskään olis kestänyt odottaa raskaaksi tulemista ilman yrittämistä ja olisin vaan miettinyt kokoajan ekaa menetettyä vauvanalkua.

 Myöhemmin selvis, että mulla on A- veriryhmä, ja koska Eskolla on kai +, niin mun olis pitänyt saada keskenmenon jälkeen joku ”piikki”, ettei mun kroppa ala tuottamaan vasta-aineita. Se taas olis tarkottanu että jos niitä vasta-aineita ois muodostunu niin mun lapsensaanti- mahdollisuudet ois laskenu hyvin pieneks. Voi olla että huonolla säkällä en koskaan olis saanu lapsia. Tai olisin voinu saada lapsen jos sillä olis ollu miinus-veriryhmä, mutta koska miinus-veriryhmät on paljon harvinaisempia niin en ehkä olis saanu koskaan lasta. Jos olis siis alkanu raskaus, ja lapsella olis ollu plus- veriryhmä niin ne vasta-aineet olis jotenki aina lopettanu sen raskauden ennemmin tai myöhemmin. Nyt just viime neuvolassa multa otettiin taas verikokeita joista selviää onko lapsella + vai – veriryhmä. Esko ei varmasti muistanu sen veriryhmää, mutta jos sattuis että Eskokin olis miinus- veriryhmää, niin sit se tarkottais että meidän kaikki lapset tulee olemaan miinus- veriryhmää, ja sillon en oliskaan tarvinnut mitään piikkiä ja tuo aiempi teksti ei pitäiskään mun kohdalla paikkaansa. Mutta se selviää seuraavassa neuvolassa. Jos lapsi siis on plus-veriryhmää niin sillon Eskokin on +, koska jos molemmat vanhemmat on miinus niin lapsi ei voi olla plus. Sekavaa eikös.

Nojoo, palaan taas niihin pelkoihin. Kun eka raskaus päätty, verta tuli niin pitkään (enemmän tai vähemmän) että en tienny onko ne vaan sitä ”jälkivuotoa” vai alkoko jossain vaiheessa jo menkat. En myöskään tienny kuinka nopeasti on mahdollista tulla raskaaks uudestaan, mutta nettijuttujen perusteella ainakin tokalla kierrolla voi jo alkaa raskaus, mutta koska en tietänyt oliko yhet menkat jo ollu vai ei, niin oli aika mahdotonta laskea millon olis ne ”otollisimmat päivät”. Siispä toivoin vaan että tulisin heti seuraavalla kierrolla raskaaks. Toivoin siis että menkkoja ei lähiaikoina tulis. Menikin muutama viikko joten elättelin jo toivetta että sillä kierrolla tärppäs heti. Mutta ei. Yhtenä päivänä töissä huomasin että nyt ne menkat alkaa kuitenkin. Olin NIIIIN pettyny! Onneks just sillä hetkellä töissä oli hiljaista (ja olin yksin töissä niin kuin meidän työpaikalla ollaan aina), joten ei haitannut vaikka itkin töissä silmät päästäni (melkein). Piti yrittää peittää huutoitkun äänet johonki sohvatyynyihin ettei naapuriin kuuluis. Sit piti välillä käydä asiakkaan luona. En tiiä näkikö musta että olin itkeny, yritin kyllä fiksata naaman kuosiin mutta saattaa olla että naama oli silti niin turvonnu/ punanen että sen huomas. Sit taas takas konttorille pillittämään.

Seuraavalla kierrolla sit tulinki raskaaks. Äiti ties millon mulla ois pitäny alkaa menkat ku olin sille niin paljo puhunu että kuinka toivon että tällä kierrolla onnistuis. Joten äiti tais kuulla asiasta samana päivänä jo kun olin tehny testin. Testi näytti positiivista jo vaikka olin kattonu päivän väärin, vasta sunnuntaina olis pitäny näkyä, mutta tein testin jo perjantai-aamuna ja sillon tuli jo positiivinen tulos.

Ajattelin että tällä kertaa en kerro ihan yhtä nopeesti ihmisille, mutta silti kerroin kyllä paljon aiemmin kuin yleensä ihmiset kertoo. Yleensä/ monet kertoo vanhemmilleenkin vasta ekan ultran jälkeen eli joskus viikolla 12 tai 13, jonka jälkeen alkavat kertoa ystävilleen. Ystäville aloin kertomaan sitä mukaa kun niitä näin kasvotusten, joillekkin jo tosi aikasin kun tiesin etten tuu näkemään heitä moneen viikkoon enkä malttanut vaan olla kertomatta niin kauaa. Vaikka pelkäsin että raskaus menis taas kesken, niin kerroin silti tosi nopeesti ihmisille raskaudesta. En vaan voinu pitää semmosta tietoa itelläni, varsinkin kun se oli mulle niin suuri onnen aihe. En tiiä, kai mulle on vaan jotenki luontevaa kertoa tosi avoimesti sekä ilosista että surullisitakin asioista muille. En varmaan muuten näitäkään asioita kirjottais. Välillä aattelen että kerronko ihan liikaa asioita, ja jotkut saattaa ajatella että todellakin kerrot, mutta sit toisaalta en usko että kovin moni semmonen ihminen lukee mun kirjottamia juttuja jos ei halua tietää. Ja mua ei toisaalta haittaa vaikka ihmiset tietää miltä musta on tuntunu joskus tai tuntuu tällä hetkellä. Tuskin kukaan kirjottais blogia jos pelkäis että ihmiset saa tietää itestä jotain, koska, noh, blogia yleensä voi lukea kuka vaan. Ja ite en ainakaan jaksais pitää blogia jonne kirjottelisin vaan että ”hyvää taas kuuluu” ja onpa kaunis päivä tänään… Tai noh, enhän mä tätäkään blogia oo jaksanu pitkään aikaan päivittää, mutta joo. You get the point. No nyt taas poikettiin vähän aiheesta…

Pelkäsin tosi pitkään että raskaus menee kesken. Varsinkin kun alkuraskaudesta mulla oli tosi paljon mahakipuja. Ei pahoja, mutta koska keskenmenon aikana mahakivut oli semmosia ”vatsa sekasin”- asteikon kipuja, niin pelkäsin kokoajan että menee taas kesken. En tiiä miks mun kohdalla keskenmeno oli niin helppo kivun osalta, kun kuitenki 9+0 aikoihin jos menee kesken niin voi olla jo TOSI kipeä. Ehkä (uuuuu, toivottavasti! ) tää tarkottaa sitä että mun synnytyskivutki tulee olemaan ihan minimaalisia! Aina voi toivoa :D Mulla ku ei koskaan oo ollu ees mitään menkkakipujakaan sillee niin ehkä tää tarkottaaki sitä että se vauva vaan sujahtaa nätisti ja kivuttomasti ulos! Sounds like a plan to me! No takas asiaan taas. Tosiaan alkuraskaudesta joka kerta kun maha alko vähänki tulla kipeeks niin juoksin heti vessaan tarkistamaan tuleeko verta. Mutta ei tullu. Tän raskauden aikana ei oo tullu ollenkaan. Yhden kerran aika alussa tuli yhtäkkinen tosi kova kipu jota säikähdin tosi paljon. Sillon en uskaltanu lähteä tanssitreeneihinkään varmuuden vuoks.

12+0 kun lähesty niin alko pelko keskenmenosta kokoajan laantumaan. 12+0 meillä olikin eka ultra. Sitä edeltävänä iltana just ennen nukkumaanmenoa muhun iskikin yhtäkkiä kauhee pelko että entä jos nytkin on mennyt kesken ja en vaan vielä tiedä sitä, että se selviääkin vasta ultrassa että vauva on kuollut kohtuun ja ei vaan oo poistunu itsestään. Pelotti ihan sikana ultraan asti enkä pystyny iloita ultraan menosta, pelotti vaan. Sydänäänet onneks kuulu ja kaikki olikin hyvin, vauva jopa liikku, mikä oli jotenkin hassua kun ei tuntenu vielä mitään. Pariks päiväks pelko helpotti tosi paljon, mut sit aloin taas pelkäämään. En yhtä paljon enää mutta pitkään vielä pelkäsin että entä jos vielä sattuukin jotain.

Sit viikolla 17/18 joskus (reilu viikko sen jälkeen kun olin facebookissa ilmottanu raskaudesta), tuli taas ihan jäätävä mahakipu niin että en pystyny liikkumaan sängyssä. Esko oli Kiinassa töissä joten soitin äitille että en pysty liikkumaan ja että mahaan sattuu niin paljon että itken. Äiti kysy pitääkö soittaa ambulanssi, sanoin että ei mitään ambulanssia ku oon alasti (nukun usein nakupellenä) enkä tiiä saanko vaatteita puettua ite. Täti oli sillon mun luona yötä ja äiti sano et se soittaa tädille et se tulee pukemaan mut. En halunnu et se joutuu mua pukemaan niin sanoin että taidan pystyä pukemaan ite (siinä vaiheessa olin päässy istumaan sängynlaidalle ja kipu helpotti siinä asennossa). Äiti tuli sit hakemaan mua ja lähettiin Kokkolaan. En ajatellu sillon että olis tulossa keskenmeno, aattelin vaan että jotain voi olla vialla, mutta sitku näin äitin naamasta että se on itkeny nii aloin itekin pelkäämään että nyt tääkin meni sit kesken. Mahakipu oli jo helpottanu mutta selkä alko tulla kipeeks matkan aikana ja aattelin että tää ei nyt oo varmaan kovin hyvä juttu. Kokkolassa ne otti verikokeita ja pissatestin ja teki sisätutkimuksen, mitään ei vaikuttanu olevan vialla. Helpotti vähän, mutta koska oli viikonloppu ja paikalla ei ollut ketään joka olis voinu ultrata, niin asia jäi vielä mietityttämään, enkä voinu oottaa seuraavaan neuvolaan, joten maanantaina soitin että jos joku vois vaan nopeesti kuunnella sydänäänet että saisin rauhan. Pääsin kuunneltavaks ja sydänäänet oli vahvat. Sen jälkeen en oikeestaan oo enää tainnu pelätä keskenmenoa.

Luulin että pelkäisin kauheesti että vauva syntyy ennen aikojaan, mutta en sitä oo oikeestaan kauheesti pelänny. 26+0 jälkeen on loppunu ne pelot kyllä ihan täysin kun vauva on alkanut olla sen kokoinen että mahdollisuudet selvitä olis hyvät. Nyt ei oikeestaan pelota loppuraskaus enää yhtään. Ainoa asia mikä pelottaa, on synnytyskivut. Ja myös että synnytyksessä tulee jotain ongelmia. Lähinnä pelkään että se vauva hirttää ittensä synntyksen aikana napanuoraan tai tekee mahassa kuperkeikkoja niin että napanuora menee kaulan ympärille. Mutta muuten en oikeestaan ennen synntystä pelkää pahemmin mitään. Uskon että synnytys menee kuitenki ihan hyvin. Synnytyksen jälkeiset viikot mua sitte taas kyllä pelottaakin. Pelottaa että jos se vauva kuolis kätkytkuolemaan. En pelkää että vauva sairastuis ja siitä seurais jotain pahempaa, mutta tuo kätkytkuolema pelottaa kyllä paljon. Sit ku ei enää sitä tarvi pelätä niin sit saakin alkaa pelkäämään seuraavaks että se lapsi selviäis hengissä aikuiseks asti. Sitä odotellessa. Ja se pelko tuskin loppuu sillonkaan.