Pelot keskenmenon jälkeen

Ekan raskauden kohdalla en siis pelänny yhtään keskenmenoa, tai ehkä ihan pieni pelko jossain takaraivossa oli, mutta en tosiaan uskonu et niin kävis. Että silleen olin tosi huoleton raskauden suhteen, en osannu pelätä ja se vaan oli mulle fakta että meille tulee vauva. Toisen raskauden aikana oon sitte pelänny ensimmäisenki puolesta.

Tosiaan kun eka raskaus päätty, en halunnu pitää taukoa yrittämisessä. Esko olis halunnu koska eka menetys oli sillekkin kova pala. Esko pelkäs että jos niin käy uudestaan. Olin kuitenkin sitä mieltä että ei kannata odottaa vaan sen takia. Ensinnäkin saattais kestää kauankin ennenku tulisin uudestaan raskaaks. Lisäks toista keskenmenoa tuskin tulis heti perään jos ei jommassakummassa olis ns. jotain ”vikaa”. Ja jos jommassakummassa olis jotain ”vikaa” niin seuraava raskaus luultavasti menis kesken jokatapauksessa vaikka olis pidetty taukoa. Yleensähän keskenmeno johtuu siitä että lapsen kehityksessä on joku niin vakava ”virhe” että raskaus loppuu itsestään, tai sitten on käyny niin äärettömän huono säkä että joko naisessa tai miehessä on jotain joka aiheuttaa keskenmenon. Ei siis mitään mitä ite tekis väärin, vaan jommankumman (tai molempien) kropassa on jotain joka vaan keskeyttää sen raskauden ennen kuin se pääsee edes kunnolla alkamaankaan. En myöskään olis kestänyt odottaa raskaaksi tulemista ilman yrittämistä ja olisin vaan miettinyt kokoajan ekaa menetettyä vauvanalkua.

 Myöhemmin selvis, että mulla on A- veriryhmä, ja koska Eskolla on kai +, niin mun olis pitänyt saada keskenmenon jälkeen joku ”piikki”, ettei mun kroppa ala tuottamaan vasta-aineita. Se taas olis tarkottanu että jos niitä vasta-aineita ois muodostunu niin mun lapsensaanti- mahdollisuudet ois laskenu hyvin pieneks. Voi olla että huonolla säkällä en koskaan olis saanu lapsia. Tai olisin voinu saada lapsen jos sillä olis ollu miinus-veriryhmä, mutta koska miinus-veriryhmät on paljon harvinaisempia niin en ehkä olis saanu koskaan lasta. Jos olis siis alkanu raskaus, ja lapsella olis ollu plus- veriryhmä niin ne vasta-aineet olis jotenki aina lopettanu sen raskauden ennemmin tai myöhemmin. Nyt just viime neuvolassa multa otettiin taas verikokeita joista selviää onko lapsella + vai – veriryhmä. Esko ei varmasti muistanu sen veriryhmää, mutta jos sattuis että Eskokin olis miinus- veriryhmää, niin sit se tarkottais että meidän kaikki lapset tulee olemaan miinus- veriryhmää, ja sillon en oliskaan tarvinnut mitään piikkiä ja tuo aiempi teksti ei pitäiskään mun kohdalla paikkaansa. Mutta se selviää seuraavassa neuvolassa. Jos lapsi siis on plus-veriryhmää niin sillon Eskokin on +, koska jos molemmat vanhemmat on miinus niin lapsi ei voi olla plus. Sekavaa eikös.

Nojoo, palaan taas niihin pelkoihin. Kun eka raskaus päätty, verta tuli niin pitkään (enemmän tai vähemmän) että en tienny onko ne vaan sitä ”jälkivuotoa” vai alkoko jossain vaiheessa jo menkat. En myöskään tienny kuinka nopeasti on mahdollista tulla raskaaks uudestaan, mutta nettijuttujen perusteella ainakin tokalla kierrolla voi jo alkaa raskaus, mutta koska en tietänyt oliko yhet menkat jo ollu vai ei, niin oli aika mahdotonta laskea millon olis ne ”otollisimmat päivät”. Siispä toivoin vaan että tulisin heti seuraavalla kierrolla raskaaks. Toivoin siis että menkkoja ei lähiaikoina tulis. Menikin muutama viikko joten elättelin jo toivetta että sillä kierrolla tärppäs heti. Mutta ei. Yhtenä päivänä töissä huomasin että nyt ne menkat alkaa kuitenkin. Olin NIIIIN pettyny! Onneks just sillä hetkellä töissä oli hiljaista (ja olin yksin töissä niin kuin meidän työpaikalla ollaan aina), joten ei haitannut vaikka itkin töissä silmät päästäni (melkein). Piti yrittää peittää huutoitkun äänet johonki sohvatyynyihin ettei naapuriin kuuluis. Sit piti välillä käydä asiakkaan luona. En tiiä näkikö musta että olin itkeny, yritin kyllä fiksata naaman kuosiin mutta saattaa olla että naama oli silti niin turvonnu/ punanen että sen huomas. Sit taas takas konttorille pillittämään.

Seuraavalla kierrolla sit tulinki raskaaks. Äiti ties millon mulla ois pitäny alkaa menkat ku olin sille niin paljo puhunu että kuinka toivon että tällä kierrolla onnistuis. Joten äiti tais kuulla asiasta samana päivänä jo kun olin tehny testin. Testi näytti positiivista jo vaikka olin kattonu päivän väärin, vasta sunnuntaina olis pitäny näkyä, mutta tein testin jo perjantai-aamuna ja sillon tuli jo positiivinen tulos.

Ajattelin että tällä kertaa en kerro ihan yhtä nopeesti ihmisille, mutta silti kerroin kyllä paljon aiemmin kuin yleensä ihmiset kertoo. Yleensä/ monet kertoo vanhemmilleenkin vasta ekan ultran jälkeen eli joskus viikolla 12 tai 13, jonka jälkeen alkavat kertoa ystävilleen. Ystäville aloin kertomaan sitä mukaa kun niitä näin kasvotusten, joillekkin jo tosi aikasin kun tiesin etten tuu näkemään heitä moneen viikkoon enkä malttanut vaan olla kertomatta niin kauaa. Vaikka pelkäsin että raskaus menis taas kesken, niin kerroin silti tosi nopeesti ihmisille raskaudesta. En vaan voinu pitää semmosta tietoa itelläni, varsinkin kun se oli mulle niin suuri onnen aihe. En tiiä, kai mulle on vaan jotenki luontevaa kertoa tosi avoimesti sekä ilosista että surullisitakin asioista muille. En varmaan muuten näitäkään asioita kirjottais. Välillä aattelen että kerronko ihan liikaa asioita, ja jotkut saattaa ajatella että todellakin kerrot, mutta sit toisaalta en usko että kovin moni semmonen ihminen lukee mun kirjottamia juttuja jos ei halua tietää. Ja mua ei toisaalta haittaa vaikka ihmiset tietää miltä musta on tuntunu joskus tai tuntuu tällä hetkellä. Tuskin kukaan kirjottais blogia jos pelkäis että ihmiset saa tietää itestä jotain, koska, noh, blogia yleensä voi lukea kuka vaan. Ja ite en ainakaan jaksais pitää blogia jonne kirjottelisin vaan että ”hyvää taas kuuluu” ja onpa kaunis päivä tänään… Tai noh, enhän mä tätäkään blogia oo jaksanu pitkään aikaan päivittää, mutta joo. You get the point. No nyt taas poikettiin vähän aiheesta…

Pelkäsin tosi pitkään että raskaus menee kesken. Varsinkin kun alkuraskaudesta mulla oli tosi paljon mahakipuja. Ei pahoja, mutta koska keskenmenon aikana mahakivut oli semmosia ”vatsa sekasin”- asteikon kipuja, niin pelkäsin kokoajan että menee taas kesken. En tiiä miks mun kohdalla keskenmeno oli niin helppo kivun osalta, kun kuitenki 9+0 aikoihin jos menee kesken niin voi olla jo TOSI kipeä. Ehkä (uuuuu, toivottavasti! ) tää tarkottaa sitä että mun synnytyskivutki tulee olemaan ihan minimaalisia! Aina voi toivoa :D Mulla ku ei koskaan oo ollu ees mitään menkkakipujakaan sillee niin ehkä tää tarkottaaki sitä että se vauva vaan sujahtaa nätisti ja kivuttomasti ulos! Sounds like a plan to me! No takas asiaan taas. Tosiaan alkuraskaudesta joka kerta kun maha alko vähänki tulla kipeeks niin juoksin heti vessaan tarkistamaan tuleeko verta. Mutta ei tullu. Tän raskauden aikana ei oo tullu ollenkaan. Yhden kerran aika alussa tuli yhtäkkinen tosi kova kipu jota säikähdin tosi paljon. Sillon en uskaltanu lähteä tanssitreeneihinkään varmuuden vuoks.

12+0 kun lähesty niin alko pelko keskenmenosta kokoajan laantumaan. 12+0 meillä olikin eka ultra. Sitä edeltävänä iltana just ennen nukkumaanmenoa muhun iskikin yhtäkkiä kauhee pelko että entä jos nytkin on mennyt kesken ja en vaan vielä tiedä sitä, että se selviääkin vasta ultrassa että vauva on kuollut kohtuun ja ei vaan oo poistunu itsestään. Pelotti ihan sikana ultraan asti enkä pystyny iloita ultraan menosta, pelotti vaan. Sydänäänet onneks kuulu ja kaikki olikin hyvin, vauva jopa liikku, mikä oli jotenkin hassua kun ei tuntenu vielä mitään. Pariks päiväks pelko helpotti tosi paljon, mut sit aloin taas pelkäämään. En yhtä paljon enää mutta pitkään vielä pelkäsin että entä jos vielä sattuukin jotain.

Sit viikolla 17/18 joskus (reilu viikko sen jälkeen kun olin facebookissa ilmottanu raskaudesta), tuli taas ihan jäätävä mahakipu niin että en pystyny liikkumaan sängyssä. Esko oli Kiinassa töissä joten soitin äitille että en pysty liikkumaan ja että mahaan sattuu niin paljon että itken. Äiti kysy pitääkö soittaa ambulanssi, sanoin että ei mitään ambulanssia ku oon alasti (nukun usein nakupellenä) enkä tiiä saanko vaatteita puettua ite. Täti oli sillon mun luona yötä ja äiti sano et se soittaa tädille et se tulee pukemaan mut. En halunnu et se joutuu mua pukemaan niin sanoin että taidan pystyä pukemaan ite (siinä vaiheessa olin päässy istumaan sängynlaidalle ja kipu helpotti siinä asennossa). Äiti tuli sit hakemaan mua ja lähettiin Kokkolaan. En ajatellu sillon että olis tulossa keskenmeno, aattelin vaan että jotain voi olla vialla, mutta sitku näin äitin naamasta että se on itkeny nii aloin itekin pelkäämään että nyt tääkin meni sit kesken. Mahakipu oli jo helpottanu mutta selkä alko tulla kipeeks matkan aikana ja aattelin että tää ei nyt oo varmaan kovin hyvä juttu. Kokkolassa ne otti verikokeita ja pissatestin ja teki sisätutkimuksen, mitään ei vaikuttanu olevan vialla. Helpotti vähän, mutta koska oli viikonloppu ja paikalla ei ollut ketään joka olis voinu ultrata, niin asia jäi vielä mietityttämään, enkä voinu oottaa seuraavaan neuvolaan, joten maanantaina soitin että jos joku vois vaan nopeesti kuunnella sydänäänet että saisin rauhan. Pääsin kuunneltavaks ja sydänäänet oli vahvat. Sen jälkeen en oikeestaan oo enää tainnu pelätä keskenmenoa.

Luulin että pelkäisin kauheesti että vauva syntyy ennen aikojaan, mutta en sitä oo oikeestaan kauheesti pelänny. 26+0 jälkeen on loppunu ne pelot kyllä ihan täysin kun vauva on alkanut olla sen kokoinen että mahdollisuudet selvitä olis hyvät. Nyt ei oikeestaan pelota loppuraskaus enää yhtään. Ainoa asia mikä pelottaa, on synnytyskivut. Ja myös että synnytyksessä tulee jotain ongelmia. Lähinnä pelkään että se vauva hirttää ittensä synntyksen aikana napanuoraan tai tekee mahassa kuperkeikkoja niin että napanuora menee kaulan ympärille. Mutta muuten en oikeestaan ennen synntystä pelkää pahemmin mitään. Uskon että synnytys menee kuitenki ihan hyvin. Synnytyksen jälkeiset viikot mua sitte taas kyllä pelottaakin. Pelottaa että jos se vauva kuolis kätkytkuolemaan. En pelkää että vauva sairastuis ja siitä seurais jotain pahempaa, mutta tuo kätkytkuolema pelottaa kyllä paljon. Sit ku ei enää sitä tarvi pelätä niin sit saakin alkaa pelkäämään seuraavaks että se lapsi selviäis hengissä aikuiseks asti. Sitä odotellessa. Ja se pelko tuskin loppuu sillonkaan.

Raskaaksi tuleminen ja raskauden päättyminen

Kirjotan nyt aiheesta, josta yleensä ei kauheesti puhuta, varsinkaan kuin ehkä ihan läheisimmille ihmisille, jos heillekään. Oon kuitenkin huomannut muiden kanssa tästä jutellessani, että näistä aiheista puhuminen on helpottanut sekä itseä, että sitä toista osapuolta joka on samoja asioita käynyt läpi. Helpottavaa ei tietenkään oo se, että joku muu on joutunut käymään läpi kovia asioita, vaan se että on olemassa muita saman läpikäyneitä jotka ymmärtää mitä ite käyt läpi. Kirjotan siis aika suoraan asioita, joten osa jutuista voi olla "too much information", mutta kerron nyt asioita omasta näkökulmasta ja jos joku tästä tekstistä saa "vertaistukea" tai ihan mitä vaan, niin hyvä niin. Kaikkien ei toki tarvikaan koko maailmalle kertoa asioistaan, mutta musta on tärkeää että näistä puhutaan, siks tää teksti on aika avoin.

Oon monta vuotta odottanu hetkeä että voitais hankkia lapsia. Että saatais vauva. Opiskelut on kuitenki ollu kesken ja sovittiin jo aika pian naimisiinmenon jälkeen että ensin käydään koulut loppuun. Ihan sen takia että on paljon helpompaa käydä ensin koulu kun opiskella sitten kun on jo lapsia. Siitäkin totta kai monet selviää mutta me päätettiin että ellei mitään yllätystä satu niin me odotetaan ainakin sinne asti. Ite halusin myös ensin viettää ns. ”nuoruutta” ensin yhdessä Eskon kanssa, kahdestaan. Halusin matkustaa Eskon kanssa kahdestaan ja nauttia vuosista kahdestaan.

Sit löysinki vielä muodostelmaluistelun ja halusin sitä harrastaa vielä ennen lapsien hankkimista. Oli ensin tarkotus kilpailla vaan yks kausi, mutta en vaan voinu lopettaa vielä sillon, oli pakko saada kilpailla vielä toinen kausi. Sen kauden alussa tiesin, että se tulee olemaan mun viimenen, vaikka mielellään olisin vielä jatkanu monta vuotta. Ikää alko kuitenki olla sen verran että en vaan enää halunnu odottaa kauempaa lapsien hankkimista. Muokkarin lopettaminen oli mulle aivan törkeen vaikeeta vaikka koko kauden tiesin mitä on tulossa. Lajista ja tytöistä tuli niin tärkeitä että sen kaiken loppuminen oli ihan hirveetä. Mut mua lohdutti ajatus että saisin tilalle jotain uutta ja toisella tavalla ihanaa.

Päätettiin siis alkaa yrittämään vauvan hankkimista kun luistelut oli sen verran loppusuoralla, että raskaus ei olis enää keskeyttäny mun luisteluita viime metreillä. Lopetin pillerien käytön helmikuussa, koska tiesin että tuskin tulisin raskaaks vielä maaliskuun aikana ja voisin luistella loppukauden täysillä.

Sen jälkeen tein raskaustestejä vaikka menkkojen ei ois pitäny ees alkaa enkä tienny varmasti kuinka pitkä kiertokaan mulla on. Toukokuussa lähettiin Eskon kanssa reissuun Müncheniin ja siellä matkan aikana oli päivä jolloin testi oli mahdollista tehdä. Heti kun päästiin hotelliin ja omaan huoneeseen, kaivoin testipaketin ja menin vessaan. Kauaa ei tarvinnut oottaa kun tikkuun ilmesty viiva. Tosi himmeä, mutta viiva kumminkin. Olin aiempia negatiivisia tikkuja tutkinu niin tarkkaan (että mihin kohtaan se viiva tulis jos tulis), että tiesin että vaikka on tosi himmeä viiva niin oon raskaana! Hymyilytti, olin niin onnellinen ja en voinu uskoa et oikeesti oon raskaana! Oltiin niin onnellisia, ja laskin heti millon vauva tulis: 3.2.2016. Helmikuussa musta tulis äiti. Kerroin raskaudesta tosi nopeesti ystäville ja tuttaville, en ees aatellu että vois tulla keskenmeno. Tai tiesin että se on mahdollista mut en uskonu että niin kävis meille.

1.7.2015 tuli täyteen 9+0. Oltiin oltu just edellisenä päivänä ekassa neuvolassa ja odotin ultraa ja muutenkin olin hyvillä mielin. Oltiin just ostettu talo, eka oma koti. Esko oli reissuhommissa ja oli samana aamuyönä joutunu lähtemään taas Ruotsiin. Ite menin talolle maalailemaan. Maalailin siinä muistaakseni muutaman tunnin ja pikkuhiljaa alko tulla maha kipeeks. Verta oli tullut jo muistaakseni muutaman viikon, mutta olin monesta lähteistä lukenu, että se on ihan normaalia eikä välttämättä tarkota yhtään mitään. En ollu siis huolissaan. Maha tuli kokoajan kuitenki kipeemmäks, mutta koska kipu ei missään vaiheessa ollu kovin kova, luulin että maha on vaan menossa oikeen kunnolla sekasin. Olin lukenu myös että keskenmenon sattuessa kipu on niin jäätävä että senkään takia en vielä pahemmin huolestunut. Kipu yltyi kokoajan, joten päätin kuitenkin että lähtisin kotiin. Mietin että JOS nyt olis tulossa keskenmeno, niin kohta voisin olla niin kipee että en pääsis enää liikkumaan enkä pääsis kotiin. Kotiin päästessä menin suoraan vessaan ja pian kaikki olikin jo ohi, raskaus päätty ja itkin hysteerisenä kun istukka tuli pois. Luulin ensin että se oli meidän pieni, mutta sitten tuli myös  sikiöpussi jonka sisällä pian näin meidän parin sentin mittasen vauvanalun. Soitin muistaakseni ensin äitille että tulee tarkistamaan että oon oikeessa, jonka jälkeen muistaakseni soitin Eskolle että äiti on tulossa ja että meiän vauvaa ei enää oo.

Siinä huutoitkujen jälkeen aloin ilmottamaan vauvasta tienneille että meille ei nyt tuukkaan vauvaa. Äiti soitti sillä aikaa mun puolesta ensin Pietarsaaren äitiyspolille (koska en itkulta olis pystynyt puhumaan), että näin on käynyt. Sieltä neuvottiin lähtemään Kokkolaan tarkistamaan että kohtuun ei ole jäänyt mitään, joka voisi tulehtua. 

Seuraavat päivät mulla olikin vapaapäiviä töistä joten sain rauhassa huilata. Parin päivän päästä menin sitte kuitenki töihin vaikka äiti ja Esko sano ettei tarvi mennä jos ei pysty. Sillon kuitenki oli semmonen olo että pystyn mennä ja meninkin. Sit tais olla taas pari vapaapäivää jonka aikana en oikeestaan poistunu kotoa(muistaakseni). Seuraavan kerran kun olis pitäny mennä töihin, tuli yhtäkkiä kauhea romahdus. Olin jo melkeen valmis lähtemään kotoa töihin kun yhtäkkiä vaan aloin itkemään eikä siitä tullu millään loppua. Sain soitettua töihin että en pysty tulla töihin enkä pysty selittää miks, mutta tulisin jos voisin ja olin tulossakin. Mutta että nyt en vaan pysty. Töissä onneks ei kyselty sen kummemmin ja sain sairaslomaa pari päivää jonka jälkeen oli taas muutama vapaapäivä, joten sain olla vajaan viikon ihan rauhassa. Ne päivät en sitte muuta tehnytkään kun nukuin, itkin, ja söin. Sen jälkeen jatkoin töissä ihan normaalisti.

Joku saattaa ajatella, että eikai nyt keskenmeno niin kauheeta oo. Monet myös ajattelee että niin pienenä se alkio ei oo edes ihminen, sehän on vaan alkio, ei edes vielä sikiö. Mulle kuitenkin se meidän pieni oli alusta asti meidän vauva. Pieni vauva joka kasvo kokoajan isommaks ja jonka äiti olisin helmikuussa ollut. Ihminen jonka me Eskon kanssa oltiin saatu aikaan. Pieni, mutta ihminen kuitenkin.  En tiennyt ees kumpi se oli, tyttö vai poika, mutta mulle se oli melko alusta asti ”Mila”. Se oli mun ehdoton suosikkinimi jos vauva olis ollut tyttö. Pojalle ei ollu niin vahvaa ehdokasta, koska uskoin että vauva olis tyttö. Vaikka tykkään edelleen eniten Mila- nimestä, niin tuskin koskaan tuun sitä nimeä antamaan lapselle, koska mulle tosiaan meidän ensimmäinen vauva oli Mila, ja tuntuis väärältä antaa sitä kellekkään muulle enää.

Mulle tosiaan keskenmeno ei ollu mikään helppo juttu, mikään normaali asia, vaikka tiiän että keskenmenot on melko yleisiä. Tiedän että monet joutuu käymään läpi useampiakin keskenmenoja ja joillekkin raskaaks tuleminen kestää todella kauan. En väitäkään että tietäisin miltä se voi tuntua, meillä kun molemmat raskaudet on alkanu jo toisen kierron aikana. Eli oon tullu raskaaks tosi nopeasti. En kuitenkaan voi käyttää sanaa ”helposti”, koska sitä se ei todellakaan oo ollut. Nopeasti kyllä, helposti ei todellakaan. Tiedän myös että jos eka raskaus olis jatkunut, niin en odottais nyt tätä nykyistä vauvaa. Oon onnellinen tästä vauvasta, enkä vaihtais sitä pois. Mutta tämä nykyinen vauva ei kuitenkaan koskaan korvaa meidän ekaa vauvaa. Jos saisin valita, en valitsis kumpaakaan toisen yli, olisin halunnut molemmat. Sehän ei tietenkään ois mitenkään ollu edes mahdollista, mutta jos saisin valita niin olisin halunnut molemmat. En nyt myöskään väitä tietäväni miltä tuntuu jos vauva kuolee vasta syntymän jälkeen. Mitä kauemmin vauva on elänyt ja kasvanut, sitä vaikeampaa tietysti on jos sen lapsen menettää.

Ainoat asiat mitkä mua on lohduttanut, on aika, ja se, että tiedän että yleensä jos keskenmeno sattuu, niin lapsen kehityksessä on ollut jotain niin suurta vikaa, että lapsi olisi luultavasti syntynyt todella vaikeasti vammaisena. Tiedän siis ainakin että lapsi ei joutunut syntymään vain kärsiäkseen kivuista. Oon myös onnellinen että oon nyt raskaana. Tämä raskaus ei sinänsä lohduta ekan raskauden keskeytymisessä, mutta pystyn kuitenkin iloita tästä raskaudesta. Vaikea selittää.

Jonkun aikaa oli todella vaikeaa jos joku tuttu ilmoitti olevansa raskaana tai joku sai vauvan. Vaikka olin onnellinen heidän puolestaan, niin sydän särkyi aina kun kuuli että joku muu saa vauvan ja minä en. Tuntui niin epäreilulta. En ees uskonu välillä todeks että en oikeesti oo raskaana. Oli ihan tyhjä olo. Tuntu että oon epäonnistunut ihan täysin. Lisäks kun kuulin että joku on raskaana, niin aloin päässäni aina heti laskemaan että kuinka paljon mun raskaus olis edellä ja kuinka paljon isompi mun vauva olis jo, ja kuinka monta viikkoa vauvojen syntymillä olis väliä. Tuntui myös, että olin ollut jo ns. kokeneempi odottaja, mutta yhtäkkiä mulla ei ollutkaan mitään ja ”jouduin alottamaan kaiken alusta”. Tätä on tosi vaikea selittää, kuulostaa nyt siltä että raskaaks tuleminen ja vauvan saaminen olis jotain kilpailua mulle, mitä se ei siis tietenkään oo. En vaan osaa selittää paremmin. Tuntu vaan epäreilulta että olin jo ollut raskaana ja sit en yhtäkkiä vaan enää ollutkaan ja ”kaikki muut” oli.

Juteltuani useamman ihmisen kanssa asioista tajusin vasta kunnolla, että tosiaan muutkin joutuu käymään läpi samoja asioita. Tiesin sen kyllä periaatteessa, mutta sitten vasta tajusin että enhän mä tosiaan tiedä kuinka vaikeeta jollakin muulla on saattanut olla lapsen saaminen. Tuntu vaan että kaikki muut saa ”niin helposti” lapsia. Mutta tämmösestä aiheesta todella vähän puhutaan, enkä mä tosiaan tiedä kuinka moni on joutunu kauan yrittämään lasta, ja kuinka monelle on osunut kohdalle keskenmeno tai useampi ennen sitä hetkeä, kun ilmoitus vauvan tulosta tupsahtaa somen ihmeelliseen maailmaan.

3.2.2016 olis ollu meidän pikkuisen määrä syntyä <3 font="">

Long time no see

Päätin nyt pitkästä aikaa taas kirjotella vähä tänne. Aattelin eka et tekisin raskaudesta ihan uuden blogin mut luultavasti ku alotan taas kirjottamaan niin tulee muitaki juttuja mieleen ja samana päivänä luultavasti on asiaa sekä raskaudesta, että muuten vaan kaikesta. Joten en nyt tee uutta vaan jatkan tänne samaan. Nyt ois jo paljon kirjotettavaa mut taidan nyt tänään vaan laittaa raskauskuvia. Ehkä tän postauksen jälkeen alan heti kirjottamaan uutta tekstiä. :D Tässä siis kuvia:

Oisko 12+jotain (aattelin varmaan kuvaa ottaessa että muistan millon kuva on otettu mut ku mahasta on varmaan parisataa kuvaa niin nopeeta vaan unohtuu tarkat päivät).

Tässä muistan ihailleeni kuinka maha on kasvanu xD nyt aattelen vaan että oonko joskus ollu noinki kapea, haha!

Tässä tän päivän tilanne. Huom en oo käyttäny nyt kohta 14 viikkoa putkeen samoja vaatteita :D Mut netistä katottuani ihmisten mahan kokoa (ja samalla vertaillessani omaa mahaa että onko normaalin kokonen) mua on ärsyttäny jos on eri vaatteet ja toisaalta jos joku on ottanu kuvia samoissa vaatteissa niin on ollu paljon helpompi nähä se kasvu. Samaten jos asento on kokoajan ihan eri nii ei nää yhtä hyvin eroa. Siksi siis nämä "kuvausvaatteet" joka kuvassa :D Hiukset myös pois tieltä, heh.


Nojoo jospa tää postaus ois tässä. Moro!

Janna - Sä et ole hullu

No nytton nomineissonii

Nonnii nyt on Mixullaki nomination- rannekoru, ihkuuu!! Ei vaan mut suunnittelin jo kesällä että kasaan yhteen rannekkeeseen kaikki ns. saavutukset ja tärkeät asiat( ylioppilas-lyyra jonka tänää ostin, kampaajakoulu(sakset), naimisiinmeno, lapset sitku niitä on, luistelu-> luistin, jne) :D. Sit toiseen keräisin kaikkien maiden liput missä oon käyny. Sit yhtee keräisin vaan kaikkee ihanaa ja bling-a-lingii. ^^ Ja nominationin keksijä tykkää!!

Sit oli pakko laittaa tää kuva minkä näin tänään facebookissa, liittyen eiliseen postaukseen. On niin totta joka kohta! Jos ei oo itellä ollu mitään tommosta ongelmaa koskaan nii ei sitä yleensä ymmärräkkään. Ennenku omalle kohalle sattuu.

Mullon normipäivä

Tänään oli aika tunnerikas päivä! Ensinnäki sain kuntosali kortin jäädytettyä tän saikun takia ja se helpotti kyllä vähä ku on ollu ressiä rahan suhteen, nii nyt ei tarvi ihan hetkeen murehtia sitä jos en jaksa käydä siellä. Olin jo henkisesti varautunu että joudun johonki kauheeseen kuulusteluun ja en saa korttia jäädytettyä ja joudun käyä kauheen taistelun siitä. Mut ei, se oliki tosi reilu tyyppi ja ei tarvi nyt sitä enää murehtia..

Sit kävin lääkäris ja siellä tuli itku kerran jos toisenki. Toisaalta välillä huvitti ku se mun lääkäri on semmone hippilääkäri. :D Tai ei silleen hippi mutta siitä ei ehkä ekana arvais et se on lääkäri.

Sit oliki luistelureenit ja siellä oli taas tunteita laidasta laitaan. Välillä tuntu et meni ihan hyvin mut välillä taas meni (mulla siis) ihan päin ahterii. Oli taas jotenki semmonen hutera olo jäällä, joskus vaan on semmosia päiviä että horjahtelee ja kompuroi ihan ihme kohissa vaikka muuten ne kohat sujuis ihan hyvin. Ja sit turhauttaa ku kroppa ei ns. tottele vaan säätää jotai ihan omaa. Ja sit kisatki jännittää, mutta ei siinä muuta ku mennään niillä taidoilla mitä on tähän asti keretty kerätä ja se riittää.

Nojoo, sit taas vähä synkistelyä. Tätä tuskin lukee kukaan ketä ei vähääkään kiinnosta, ja niistäki jotka lukee, voi osa aatella että älä valita vaan iloitse hyvistä asioista ja liipalaapa. Mut ku se ei vaan toimi niin. Ja tosiaan, tarkennan nyt että en siis todellakaan kerro täällä kaikkia ajatuksia mitä mulla on. Nuorempana en ois kertonu varmaan puoliakaan, enkä kertonukkaan, mut nyt oon jo nii kurppa että en jaksa välittää. Tai no välitän sen verran että en ihan kaikkea kerro täälläkään. Mulla on oikeestaan neljä "julkisivua", tai sillee mitä näytän, ja kellekki. 1)Yleisesti kaikille: pirteä mixu joka on tehokas ja ilonen. Läheisimmille voin paljastaa jo vähän enemmän muitaki ajatuksia. 2) Asiat mitä tässä blogissa kerron ittestäni -> samalla ne joita kiinnostaa niin tietää musta siis jo jotain. 3)Asiat jotka kerron äitille ja Eskolle. 4)Asiat jotka kerron vaan kolmelle ihmiselle ja yks niistä on lääkäri. Kaks muuta on ite kertonu mulle semmosia juttuja että oon uskaltautunu kertomaan ite kans aika lailla kaiken.
Nyt varmaan äiti lukee tän ja soittaa kohta mulle! :D "kai sä tiedät että sä voit kertoo mulle mitä vaan?". Joo tiedän, mutta en kerro.

Nojoo, sit takas mukaviin asioihin! Yritetään siis lähteä Thaimaahan joululomalla jos saahaan hyvät äkkilähöt! Niitä odotellessa!^^ (aiemmin ku puhuin rahaongelmista nii huomenna tulee vasta veronpalautukset ja säästötilillä on  jonku verran mut käyttörahaa ei oo pahemmin ollu...)

Pikanen update

Nonii, nyt on kulunu melkein 6 viikkoa siitä ku jäin saikulle, ja valmistuisin parin viikon päästä jos oisin jatkanu harjottelua, mutta enpä nyt valmistu, ja vähän kyrsii. Toisaalta tiiän ettei siitä harjottelusta ois tullu mitään kuitenkaa. En oo edelleenkään saanu tehtyä mitään kouluhommia ja tuntuu että oisin ollu ehkä 2 viikkoa saikulla, ja aika on vaan hujahtanu ohi ku on tullu nukuttua niin paljo ja ollu kaikkea muuta ressiä. Ens maanantaina ois Tallinnan reissu luokan kaa tiedossa, se on varmaan piristävää ja sit onki jo toiset muodostelmaluistelukisat Vantaalla.

Joo eipä tässä muuta.